Taivastiellä

Kultainen Portti
Kirj. David Stefansson
Prologi
Näytelmä

Meilt ajan esirippu voi taaksensa verhota enemmän , mit ei uskonto, tapaamme kuvasta.
Kertovat kivet nokiset liesien entisten tulista, jotka paloivat majoissa ihmisten, perheestä, tulen äärellä mi istui rääsyissään, oppeja kirkon aprikoiden itki syntejään.
Ol luolat, kaikki louhikot peikkoja tulvillaan ja Helvetti hallitsi Saatanaa mahdillaan, synnillä täyttäin jokaisen kylän ja tupasen ja kaikkialla hääräillen, hahmojaan vaihdellen.

Minnepä voikaan ihminen pirua paeta, kun vaaniskellen piileksii hän joka paikassa?
Muutamat suojaa sielulleen hankkia koettaa lukien mielin hartahin pipliaa, postillaa, pölyjä niistä puhaltain ja niitä selaillen, tai majan hämäryydessä vain hiljaa rukoillen, toivossa, että saavuttuaan Suuren Rajan taa paremman ehkä olotilan sielu raiska saa.

Kun sielu matkavalmis on ruumiista poistumaan, se lähtee vuoren rinnettä taivaaseen nousemaan.
Tie sinne kovin jyrkkä on, hankala, rosoinen, jääiljankoinen, vaikea ja kuuranhohtoinen. Monet saa syntikuormineen kiivetä kauankin, ennen kuin luokse pääsevät he Pyhän Pietarin, mi heidät sitten ripittää ja tutkii, tarkastaa. Sen jälkeen täytyy rukoillen autuutta odottaa. Vaan toisten pakko pudota on jälleen syvyyteen. Helvetin tuleen palamaan kaikkine synteineen. Näin uskoneet on ihmiset Islannin kamppailuun kahden valtijan, Taivaan ja Helvetin.

Polkujen mutkat oikaistaan nyt tässä tavallaan, ja suvut, ammoin eläneet, nostetaan haudoistaan, ne jotta voisi kertoa polvelle ajan tään, mitenkä aika muinainen nykyiseen liittyykään, ja kuinka juuret nykyisen uskomme ylettyy syvyyksiin aikain entisten, mi unhoon kätkeytyy; mitenkä ajat kuluvat ja suvut vaihtuvat, ja mitä saavat perinnökseen polvet tulevat.

Ei syytä loukkaantua lie kuvaamme rohkeaan. Sen haavoittaa ei tarkoitus oo ketään uskomaan, vaan luoda silta ylitse Manalan kuilujen suomalla itse puhua vainajain sielujen; puhaltaa henki virsiin, taruihin muinaisiin ja luoda katse maailmoihin verhon takaisiin.

I Näytös

Köyhä mökkiläismaja syrjäisessä laaksossa. Turveseinät ja maalattia. Jyrkkälappeisen katon suojassa vuode, jonka yläpuolella ikkunaluukku. Toisella puolella ovi, toisella puolella tulisija patoineen ja sen vieressä säkillinen polttoainetta. Päätyseinällä vanhanaikainen arkku, jonka päällä on puusta veistetty rasia ja pari kirjaa. Arkun yläpuolella seinään kiinnitettynä palaa traanilamppu. Tulisijasta hehkuu valon hohdetta huoneeseen.-- On varhaistalven ilta.